Olen yhteiskuntatieteiden tohtori, pääaineena sosiaalipsykologia. Väittelin Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2020. Väitökseni aihe oli sodan jälkeen syntyneet evakkojen lapset: Menetetyn Karalan valot ja varjot: siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa. Tutkin, miten karjalaisuus ja siirtokarjalaisuus näkyvät evakkojen lapsissa ja miten evakkous siirtyy sukupolvelta toiselle.
Olen itsekin evakon lapsi. Tunsin olevani jotenkin erilainen. Jokin karjalaisuudessa ja sodan jälkiseurauksissa veti puoleeni vastustamattomalla tavalla. Karjalaisuuden suruista ja iloista ei kuitenkaan puhuttu. Tämän vuoksi Anne Frankin päiväkirja sai minut itkemään myöskin tiedostamattomia evakkokarjalaisten suruja. Olen syntynyt Mikkelin maalaiskunnassa 1955 viisilapsisen perheen neljäntenä lapsena. Tutkin Krasnostokin luostarista saapuneita kirjeitä, äitini sodan aikaista päiväkirjaa ja katselin kuvia kirjasta Karjala muistojen maa. Mielikuvituksissa historia tuli elämääni jo silloin.
Sitten Eeva Riutamaa kertoi, että evakkojen lapsiakin voi tutkia. Saman tien tiesin, mikä olisi jatkotutkimuksen aihe. Valmistuin kasvatustieteiden maisteriksi heinäkuussa 2008 viimeisten joukossa vanhojen tutkintotavoitteiden mukaisesti. Gradun aiheena oli Yliopisto-opiskelijoiden ohjauskokemukset. Ohjaus on aina kiinnostanut minua. Työssäni olen antanut ohjausta työnhakuun ja urasuunnitteluun liittyvissä asioissa ja siksi erilaiset esseet koskivat usein jollakin tavalla ohjausta. Ohjauksessa olen aina pitänyt tarinallisuutta ohjauksen välineenä ja aimmin kerrotussa väitöskirjassa etsin evakkojen lasten tarinoita heidän karjalaisuudestaan ja siirtokarjalaisuudestaan.
Kun katsellaan takaisin päin opiskeluhistoriaa valmistuin YO-merkonomiksi 1996 Malmin kauppaoppilaitoksesta. Samaan aikaan, kun hain kauppaoppilaitokseen olin hakenut opiskelemaan myös suomen kieltä. Jäin sadasosapisteen päähän opiskelupaikasta. Aloitin opiskelun 1982 Mäkelänrinteen lukion iltakoulussa. Minulla oli kaksi lasta ja pian huomasin odottavani kolmatta. Raskauden loppuaikoina tuleva lapsi sai kuunnella klassista musiikkia, sillä osallistuin koulussa englannin kielen suggestopediselle kurssille. Poika oli kuuden viikon ikäinen, kun vähitellen jatkoin lukio-opintoja. Hän katseli ihastuneena historian kirjan kiiltäviä sivuja. En tietenkään arvannut, että minusta tulisi joskus tohtori. Ei sitä yksikään ihminen maailmassa olisi arvannut. Minulle ylioppilastutkinto oli suuri saavutus.
Vieläkin olen ylpeä isästäni, joka kesällä 1966 ajeli mopedilla Pekolan kansakoululle ja ilmoitti minut jälkijunassa keskikoulun syksyn pääsykokeisiin. Mistä isä tiesi, että tulisin myöhemmin olemaan opinhaluinen, varsinkin kun keskikoulussa minkäänlaista viitettä tulevaan ei vielä kenellekään näkynyt. Rehtori huomautti, että minun pitäisi ottaa oppia viisaasta serkustani, jolla oli ollut parempi todistus kuin Ahti Karjalaisella.
Tohtoriksi voi tulla vaikka ajattelisi, että on tyhmempi kuin muut. Minusta tuntui usein siltä, että joskus vielä tyhmyyteni paljastuu. Matkan varrella on ollut monia tukijoita koulunkäynnin alkuvuosilta saakka. Heille kaunis kiitos. Totuus on, että itse on kaikkein kriittisin tuomari.
Nämä kotisivut liittyvät karjalaisuuteen ja siirtokarjalaisuuden jälkiin luovasti. Syrjähyppyjä voi tulla.
Äitini Aleksandra Porali on syntynyt Salmin Kirkkojoella 1919 ja isäni on syntynyt Mikkelin maalaiskunnassa 1918. He ovat kansalaissodan lapsia. Sodan jälkeen isäni ja äitini tiet kohtasivat Tuusniemellä. Myöhemmin minusta tuli evakon lapsi. Olen yrittänyt selvittää mitä se tarkoittaa minulle ja keitä me evakkojen lapset oikein olemme.